lauantai 17. tammikuuta 2015

Minun matkani



Kirjoitin äidinkielen ylioppilaskokeissa esseeni minun matkastani. Moni ihminen varmaankin kirjoitti jostain upeasta ulkomaan matkasta tai kevyemmistä asioista. Itse avauduin laajemmin lukiovuosien tapahtumista. Tekstiä kirjoittaessa oloni jotenkin keveni. Tiesin, että vain harva ihminen lukisi esseeni joten en kokenut pelkoa seurauksista. Purin vain pitkään sisällä olleita asioitani paperille. Essee syntyikin nopealla ajalla, vain 1,5h ja tunsin olevani valmis.

Minun matkassani tapahtui paljon noina vuosina. Menetin ystäviä, menetin rakkaan läheisen, löysin rakkauden ja koin kaikki maailman tunteet ja sekasorron elämässäni. Vasta lähipäivinä asiat ovat hieman parantuneet. Koen silti olevani alakuloinen ja yksinäinen. En käytä sanaa masentunut, koska en usko että olen sitä. Sekavaisten päivien jälkeen näen kumminkin aina auringon sisälläni.

Tämän ikäisenä tulisi viiletellä kylillä, nauraa illan muuttuessa yöksi, valvoa yöt ja nauttia elämästä. Tiedän että tulen vanhempana ihmisenä katumaan etten osannut nauttia nuoruudestani. Miksi en tehnyt silloin asioita, nauttinut elämästä? Onhan se helppoa aina sanoa "no soita jollekkin, käy jonkun luona." Entä jos sellaisia ihmisiä ei ole?

Kirjoitin tähän asti, yllä olevan tekstin aikaseimmin luonnoksiin. Nyt kun luin sen uudelleen koen, että jos ei muuta niin yksin rupean toteuttamaan asioita! Onhan se varmasti vaikeaa, ainakin lähteä ylös sängystä. Nyt kun kirjoitan julkisesti, että aion palata rakkaan harrastukseni pesäpallon pariin toivon että suunnitelmani onnistuvat. Pitkästä aikaa jokin päätös tuntuu hyvältä. Toivottavasti tämä päätös tuntuu vielä oikealta silloinkin kun on rankempaa. Sanonta "pitää käydä pohjalla, että pystyy näkemään asiat eri näkökulmasta" on mielestäni totta.

3 kommenttia:

  1. Kurjaa, jos ei ole ystäviä. Vaikka yksin viihtyiskin, ei sitäkään jaksa loputtomiin. Toivottavasti joukkueesta, oli se sitten sama tai eri kuin aiemmin, saisit tukea ja ihania yhdessäolon hetkiä ja ehkä jonkun oikein hyvän ystävänkin!

    Sulla on kuitenkin se mitä ite oon monesti miettiny, että haluaisin mulla olevan tämän ikäsenä: parisuhde. Se ei tietenkään korvaa ystäviä, en tarkota sitä, vaan että pystyn ikäänkuin samastumaan tuohon tunteeseen, että tulen katumaan vanhana. Vaikka nautinkin elämästäni tällä hetkellä todella paljon, välillä tulee niitä hetkiä kun usko alkaa hiipua ja mieleen nousee kaikkia ihmeellisiä kysymyksiä siitä miksei kelpaa tms. Toisaalta, eihän sitä itse pysty toisten tunteisiin vaikuttamaan, joten en voi asialle mitään. Uskon ja tiiän, että mun aika tulee vielä, mutta oottavan aika on välillä niin tuskallisen pitkä.

    Kyllä täällä on jokaiselle joku ystävä samanhenkinen, ihan varmasti! Viimestään sitte ku pääset opiskelemaan, jos nyt muistan oikein että sulla oli välivuosi menossa. Opiskelupaikoista löytyy aina samanhenkisiä ihmisiä ja niitä itelle oikeita! :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opiskelen kyllä tällä hetkellä, ja löytyyhä sieltä ja harrastuksen parista kavereita muttei oikeastaan poikaystävän lisäksi yhtään läheisempää henkilöä. Enkä mie aio vielä luovuttaa, vaikka välillä vaikeaa onkin :-)

      Itselle sattui poikaystävän tapaaminen niinkin hassusti kuin baarissa. Olin juuri samaisesti manannut asioita ja suhteen puutetta. "Silloin kun sitä vähiten odottaa" sanonta pitää tässäkin kohtaa paikkaansa. Kyllä suhde mullistaa elämää todella paljon - mutta vain parempaan päin jos osaa näyttää rakkautensa! Mutta eikös yleensä odotus palkita? :-)

      Poista
    2. Jep, toivotaan että meijän molempien tapauksessa näin käy! Hyvää kannattaa odottaa! :)

      Poista